Työvoimapula vaivaa monia aloja. Se on ainakin osittain seurausta siitä, että työlainsäädäntö suhtautuu työn tekemiseen kovin binäärisesti: se tunnistaa täystyöllisyyden ja työttömyyden, muttei kovinkaan kattavasti kaikkia niitä työntekemisen muotoja, jotka asettuvat näiden kahden väliin.
Työmarkkinoiden kehittymistä ajatellen lainsäädännön puutteitakin vakavampi ongelma saattaa kuitenkin olla teolliselle aikakaudelle jämähtäneet asenteet työhön liittyen. Käsityksemme työn tekemisen tavoista, työyhteisöjen luonteesta ja työn järjestämisen muodoista kaipaavatkin kunnon ravistelua. Korona avasi tälle teemalle silmämme, mutta keskustelu on vasta alussa.
Jämähtäneistä asenteista saattaa johtua myös se, ettemme näe kirkkaasti sitä valtavaa työvoimapotentiaalia, joka liittyy täsmätyökykyisiin. Täsmätyökykyisillä tarkoitan kaikkia heitä, joilla on jokin työntekoon vaikuttava vamma tai rajoite. Heidän työllistymisensä edellyttää työnantajilta halukkuutta tehdä työtehtäviin tai työympäristöön joitakin yksilöllisiä muutoksia.
Seurasin viime kesänä SuomiAreenassa Live-säätiön järjestämää paneelia juuri tähän aiheeseen liittyen. Keskustelu oli hyvä muistutus siitä, että täsmätyön taustalla voi olla todella laaja kirjo erilaisia syitä, jotka voivat koskettaa ketä tahansa meistä. Kysymys voi olla esimerkiksi liikuntavammaisuudesta, neuropsykiatrisesta haasteesta, oppimisen vaikeudesta, kehityksen viivästymästä, traumasta tai vaikkapa vaillinaisesta kielitaidosta.
Aihe tuli paneelia kuunnellessani hassulla tavalla lähelle, sillä olin juuri viettänyt kuusi viikkoa koko jalka kipsattuna. Tiesin, että oma liikuntarajoitteeni olisi väliaikainen, mutta kokemus oli pakottanut minut tarkastelemaan työympäristöäni ja työntekoani ihan uudessa valossa: moni aiemmin yksinkertainen asia oli muuttunut monimutkaiseksi. Jo työpaikalle pääseminen edellytti erityisjärjestelyjä.
“Tällä hetkellä puhutaan paljon monimuotoisuuden lisäämisestä työpaikoille. Koen tämän puheen ristiriitaisena.”
Keskustelu sai minut miettimään myös viidentoista vuoden takaista tapahtumasarjaa, jossa olin menettää pahan tulehduksen seurauksena toisen jalkani. Mitä jalan amputoinnista olisi seurannut? Olisinko nykyisessä työroolissani? Jos en, miksi en? Olisinko ihmisten mielestä erilainen tai tulkittaisiinko minua ja sanomisiani eri tavalla? Kohdeltaisiinko minua jotenkin toisin?
Tällä hetkellä puhutaan paljon monimuotoisuuden lisäämisestä työpaikoille. Koen tämän puheen ristiriitaisena. Mehän olemme kaikki erilaisia! Työpaikathan ovat väistämättä täynnä monimuotoisuutta! Onkin siis ilmeistä, että kun puhumme monimuotoisuudesta, puhumme nimenomaan jostain tietynlaisesta monimuotoisuudesta. Tämä on omiaan ylläpitämään vanhoja rakenteita: on ”me”, ”normaalit” ja ”ne”, ”erilaiset”.
Olisinkin halukas haastamaan yritykset ja organisaatiot ottamaan ihmisiä palkatessaan lähtökohdaksi sen, että olemme kaikki omanlaisiamme. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja omat heikkoutemme. Omat supervoimamme ja omat rajoitteemme. Tuomme työpaikalle omat taitomme ja oman ainutlaatuisen elämänkokemuksemme. Sen, millaisia olemme tai mistä tulemme, ei pitäisi olla ratkaisevaa. Ratkaisevaa on, millaista ainutlaatuista osaamista voimme työnantajalle tarjota.
Tällainen ajattelutapa on aidosti inklusiivinen. Se keskittyy rajoitteiden sijaan mahdollisuuksiin.
Suomessa on yhden vuosikerran verran eli noin 60 000 motivoitunutta täsmätyönhakijaa. Nyt tarvitaan saman verran näkemyksellisiä ja ennakkoluulottomia yrityksiä kehittämään työmarkkinoitamme ketterämpään ja modernimpaan suuntaan.
Anders Adlercreutz
RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja kansanedustaja
