Suomessa on meneillään vakava uupumuskriisi. Työelämän vaatimukset ovat koventuneet ja mielenterveyden häiriöt nousseet työkyvyttömyyseläkkeiden suurimmaksi syyksi. Mielen haasteet puolestaan lisäävät syrjäytymisen riskiä. Mitä on tapahtunut?
Satoja uupumuksen kokeneita valmentaessani olen huomannut, että kyseessä on aina monitahoinen ongelmavyyhti, jonka ratkaisemiseen tarvitaan toimia monella eri tasolla. Taustalla on niin yhteiskunnallisia muutoksia kuin yksilöön ja organisaatioihin liittyviä tekijöitä, jotka voivat johtaa loppuun palamiseen.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana suuri muutos: kovat arvot ovat saaneet sijaa, ja individualistisuus on 70-luvulta lähtien ollut keskeinen muutoksen ajuri. Yhteisöllisyys on vähentynyt, mikä on polarisoinut suomalaista yhteiskuntaa menestyjiin ja yhteiskunnan ulkopuolelle jääneisiin. Moni pärjää yhteiskunnassamme erinomaisesti, mutta valitettavasti on myös paljon heitä, jotka jäävät hyvinvoinnista osattomiksi.
Ylhäältä alaspäin suuntautuva ”management by perkele” -johtaminen on vallinnut Suomessa pitkään. Sen muuttumisesta on puhuttu vuosikymmeniä, mutta havaintojeni mukaan tapa on edelleen voimissaan valitettavan monessa organisaatiossa. Autoritäärinen johtamistyyli vie yksilöiltä luovuuden toteuttaa itseään eikä osallista heitä mukaan organisaation kehittämiseen. Innovaatiot jäävät syntymättä ja työltä häviää merkitys. Silloin työ muuttuu vuodesta toiseen suoritettavaksi oravanpyöräksi, joka tappaa ihmisen sisäisen motivaation. Lopulta myös monesti käy niin, että liiketoiminnalta häviää pitkällä aikavälillä pohja.
Amerikkalainen häpeätutkija Brené Brown on tullut tunnetuksi haavoittuvuuden puolestapuhujana. Organisaatioissa haavoittuvuus tarkoittaa sitä, että ihmisillä on vara tehdä virheitä ja tuoda esiin rohkeitakin keskeneräisiä ideoita. Tällöin puhutaan oppivasta organisaatiosta, joka on vastakohta autoritääriselle johtamiselle. Suurin osa ideoista ei toimi sellaisenaan, mutta usein joukosta löytyy helmiä, jotka vievät organisaatiota eteenpäin ja pitävät liiketoiminnan pitkällä aikavälillä elinkelpoisena. Uusien innovaatioiden syntyminen vaatii haavoittuvuuden vaalimista, ja se myös osallistaa ihmiset kehitykseen mukaan. Johtajien tulisi olla henkilöstöä varten, eikä toisinpäin.
Yksilötasolla uupumisessa on monesti kyse pitkään jatkuneesta arvoristiriidassa elämisestä. Arvoristiriidassa ihmisen toimintaa ohjaavat ulkopuolelta tulevat motiivit, kuten yhteiskunnan, vanhempien tai kaveripiirin arvostamat asiat. Ihminen voi esimerkiksi tehdä uravalintoja miettimättä ollenkaan, mitä hän itse haluaa. Tämä on usein tiedostamatonta. Pitkään jatkuessaan arvoristiriita voi johtaa krooniseen stressitilaan ja sitä kautta uupumukseen.
Ihmisen on tärkeä tarkastella omia arvojaan ja miettiä, ohjautuuko hän sisältä- vai ulkoapäin. Työn merkityksellisyys syntyy usein siitä, että ihminen kokee olevansa osa jotain suurempaa. Tämä voi toteutua parhaiten silloin, kun ihmisen omat arvot kohtaavat yhteisön, johon hän voi aidosti kokea kuuluvansa ja olevansa osa yhteisön missiota yhteiskunnassa. Siitä syntyy aito me-henki.
Uupumuksen dilemmassa ja yhteiskunnasta syrjäytymisessä on pohjimmiltaan kyse ihmisen perustarpeista: jokainen meistä haluaa kuulua yhteisöön, toteuttaa itseään ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Hyvällä johtamisella ja yhteiskunnan rakenteilla on merkitystä, mutta myös yksilön on mahdollista löytää itsestään voimavaroja, joiden avulla tarpeet voivat tyydyttyä.
Yhdessä voimme luoda Suomea, johon jokainen kokee kuuluvansa.
Kirjoittaja Aku Pekkarinen on mm. innovaatiojohtamista sekä työ- ja organisaatiopsykologiaa opiskellut työhönvalmentaja ja kouluttaja Live-säätiössä.
